Lasten kanssa touhuilua

Joka paiva olen touhuillut lasten kanssa enemman tai vahemman. Valilla hakeudun itse lasten luokse ja kyselen leikeista ja ehka osallistun niihin itse. Valilla huomaan, ettei seurani ole tarpeellista vaan leikit sujuvat paremmin ilman minua,jolloin siirryn muualle. Joskus taas rakentelemme yhdessa tai yhteisen kielen loytyessa vain juttelemme. Todella usein myos katselemme ikkunasta ulos ja katselemme ohi menevia autoja, busseja ja polkupyoria.
Hakeudun lasten luokse itse erityisesti silloin, jos leikki tuntuu levottomalta. Ensimmaiselta viikolta muistan esimerkiksi tilanteen, jossa lapset leikkivat jattilegoilla (en tieda niiden virallista nimea) ja se vaikutti melko levottomalta touhulta silla hetkella. Menin itse mukaan ja lopulta rakentelimme yhdessa korkeita torneja tai pitkia muureja. Levottomasta leikista tulikin siis yhteistyon harjoittelua, kaikki leikissa olevat lapset osallistuivat omalla kohdallaan jotenkin. Joko rakentelemalla, tai hakemalla lisaa palikoita ja ojentamalla niita minulle.

Jattilegoilla rakentelua

Valilla istahdan vain johonkin lattialle ja odotan, etta lapset hakeutuvat minun luokseni. Etenkin talloin lapset monesti tuovat jonkun kirjan minulle. Jos se on englanniksi, luen sen. Jos se on hollanniksi, katselemme yhdessa kuvia ja juttelemme niista. Joskus joku lapsi saattaa tulla vain syliini istumaan ja sitten saatamme vaikka vahan hassutella. Todella usein jos yksi lapsi tekee kanssani jotain, moni muu ilmestyy myos.
Yhtena paivana lapsi toi minulle pallon. Istuimme lattialle ja vierittelimme sita toisillemme. Sitten tuli toinen lapsi, jolloin teimme sita kolmistaan. Lapsia tullessa lisaa, asettelin lapset piiriin ja sanoin aina kenelle taytyy seuraavaksi vierittaa. Lopulta koko ryhman lapset olivat toiminnassa mukana. Osa kuitenkin kyllastyi nopeasti ja annoin heidan jatkaa leikkejaan. Oli mahtava huomata miten niinkin yksinkertainen asia, kuin pallo voi aiheuttaa niin paljon kiinnostusta ja iloa!
Muiden kyllastyessa jatkoin viela kahden lapsen kanssa leikkimista. Toinen kavi valilla touhuamassa muuta, mutta toinen oli jatkuvasti leikissa mukana. Valilla esimerkiksi teeskentelin etten tieda missa pallo on ja katselin ihmeissani ymparille. Lapsi hoksasi taman heti, ja teki itse samoin ja nauroimme kovasti. Taman lapsen kanssa meilla ei ole yhteista kielta, mutta tulemme loistavasti toimeen. Halailemme paljon ja juuri elekielella leikit onnistuvat loistavasti. Jossain vaiheessa keksin, etta minullahan on huppari. Laitoin pallon huppuuni ja teeskentelin taas etten tieda missa pallo on. Tama aiheutti molemmissa lapsissa niin paljon naurua, etta nauroin itsekin koko sydamestani! Tata leikkia jatkoimme kunnes oli aika rauhoittua. Juuri tallaisilla pienilla asioilla voi saada valtavan paljon hyvia asioita aikaan ja hyvan kontaktin lapsiin, eika tosiaan edes sita yhteista kielta tarvita. Juuri nama hetket ovat niita hetkia kun voi todella sanoa nauttivansa tyostaan!

Vaikka pidan lasten kanssa touhuamisesta, koen myos tarkeaksi valilla seurata tilanteita sivusta osallistumasta itse laisinkaan. Yhtena paivana seurasin lasten leikkeja, jokaisella oli jotain tekemista. Erityisesti yksi leikki kiinnitti huomioni. Se toisti koko ajan samaa kaavaa, mutta lapset eivat kyllastyneet siihen. Leikissa oli tytto ja poika, ja heilla oli vauva (nukke). Yksi tytto toimi leikissa tiikerina, joka jahtasi vauvaa. Tytto ja poika, oletettavasti nukkevauvan vanhemmat, suojelivat vauvaa. He juoksivat karkuun, valilla laittoivat vauvan johonkin piiloon. Umpikujan tullessa tiikeri lahestyi, mutta odotti kuitenkin aina etta lapset paasivat vauvoineen pakoon, eika siis todella yrittanyt saada vauvaa. Tama leikki jatkui yllattavan kauan ja kaikki tuntuivat olevan tyytyvaisia rooleihinsa. Valilla huomasin muiden lasten osallistuvan leikkiin myos, esimerkiksi juoksemalla pakoon ja kauhistelemalla tiikeria. Itsekin valilla totesin miten hurjalta tiikeri nayttikaan! Koitin vahan kysella, etta onkohan kyseessa kiltti tiikeri (en ollut viel varma oliko tiikeri itse tyytyvainen "pahan" rooliinsa). Naita leikkeja seuratessani yksi tyontekijoista tuli sanomaan, etta nyt voisin pitaa jonkun toimintahetken. En raaskinut keskeyttaa lasten leikkeja, koska kerrankin kaikilla tuntui sujuvan niin hyvin, joten selitin tilanteen tyontekijalle, etta pitaisin mielummin hetken joskus myohemmin, koska nyt lapsilla on todella hyvat leikit kesken. En siis tieda ymmartavatko muut tyontekijat aina sita, etta tarkoituksella seuraan lasten leikkeja kauempaa, vai nakevatko he sen jonkinlaisena laiskotteluna. Olen koittanut asiaa vahan selittaakin, mutten ole varma miten se on onnistunut..

Ennalta suunniteltuja, ohjattuja tuokioita olen pitanyt havettavan vahan.. Aionkin nyt ensi viikolla, eli viimeisella viikolla tehda enemman kaikkea. Tahan mennessa olen kuitenkin lukenut esimerkiksi kirjaa piirissa ja valilla olemme tehneet esim. palapeleja lasten kanssa. Moni lapsi tarvitsee siina viela ohjausta, erityisesti palapelia vaihtaessa toiseen. Tallaiset tilanteet ovat useimmiten olleet hyvin spontaaneja, joten kunniaa suunnittelusta en voi ottaa. Piiriajan olen kokenut hyvin haasteelliseksi juurikin kielimuurin takia. Monet lapset, kuten yleensa 2-3v lapset,ovat hyvin vilkkaita ja keskittymiskyky ei ole parhain. Minun on siis hyvn vaikea saada kaikkia lapsia keskittymaan oikeastaan mihinkaan. Jos luen samalla kirjaa, minun on vaikea ohjata lapsia, koska sanallinen ohjaus ei onnistu kielimuurista johtuen. Toki teen paljon siten, etta kutsun lasta nimella ja hanen katsoessa naytan elekielella mita pitaisi tehda tai mita ei pitaisi tehda, mutta monet lapset myos kieltaytyvat tottelemasta minua. Tahan olisin siis monesti kaivannu muiden tyontekijoiden apua ja olensita valilla pyytanytkin. Itsestani olen siis oppinut ainakin sen verran, etta spontaanit tilanteet ovat minulle helpompia kuin suunnitellut.

Kirjan lukua piirissa (vaikkeivat lapset piirissa olekaan...)